Kuivasaaren järeä

Helsingin edustalla, Suomenlinnan Rannikkorykmentin Kuivasaaren linnakkeella seisoo ylväs 12-tuumainen tykkivanhus kunnostettuna ja ampumakuntoisena. Kunnostustöistä saavat kunnian itselleen ottaa Suomenlinnan Rannikkotykistökilta ja sen aktiiviset “tykkimiehet”. Tykkivanhus sai seistä lähes 20 vuotta käyttämättömänä paikoillaan, kunnes vuoden 1989 lopulla Suomenlinnan Rannikkorykmentin silloinen komentaja
esitti Kuivasaaren järeän tornin pelastamista. Perustetun johto- ja tekniikkaryhmän johdolla aloitettiin varojen kerääminen ja projektin tunnetuksi tekeminen vuonna 1990. Kesällä 1991 aloitettiin kunnostustyöt, johon kuului niin tykkivanhuksen entisöinti kuin ympäröivien kasemattirakennelmienkin kunnostus.

Viereiseltä Katajaluodon linnakkeelta siirrettiin Suomen ainoa 10 tuuman Durlacher-tykki “takaisin kotiin”, olihan Kuivasaaren alkuperäisenä aseistuksena ollut Durlacher-patteri. Museoalue valmistui ja lukemattomien talkootuntien jälkeen vuoden 1992 lopussa päästiin 12-tuumaisella tykillä ampumaan ns. vesilaukaukset. Koeammunnat onnistuivat odotetulla tavalla ja niinpä Kuivasaaren linnakkeelta saatiin ampua Suomen itsenäisyyden 75-vuotiskunnialaukaukset 6.12.1992. Tykki “puhui” jälleen Suomen itsenäisyyden 80-vuotispäivänä 6.12.1997.

Vuosien varrella museohanke on laajentunut ja nykyään Kuivasaaressa voi nähdä ainutlaatuisen kokoelman rannikkotykkejä ja muuta rannikkotykistön kalustoa. Suomenlinnan Rannikkorykmentin juhliessa viimeistä vuosipäiväänsä (12.5.1998) ammuttiin “tykkivanhuksella” jälleen kunnialaukaukset. Tämän jälkeen on tykeillä ammuttu muutamia laukauksia kun siihen on tullut aihetta.

Huomaa – pääset tutustumaan Kuivasaareen yleisöretkillä!

Mihin järeää tykkiä tarvittiin?

Venäjän-Japanin sota vuosisadan alkuvuosina päättyi tsaarin imperiumin tappioon. Venäjän Itämeren laivasto, joka oli purjehtinut Kauko-Idän laivaston avuksi, tuhoutui 1905 Japanin laivaston moukaroidessa sen pohjaan Tsushiman salmessa. Pääkaupunki Pietari oli nyt alttiina merellisille hyökkäyksille. Tuhotun Itämeren laivaston tilalle tarvittiin nopeasti uusi, mutta sen rakentamisen arvioitiin kestävän liian pitkään.

Päätettiin rakentaa Pietari Suuren merilinnoitus, joka sulkisi vihollisen eli lähinnä saksalaisten etenemisuran pitkin Suomenlahtea Pietariin. Näin alkoi maailman mittavin rannikko- ja toki maalinnoituksellinenkin suururakka, joka toi rannikoillemme lukuisia uusia rannikkolinnakkeita. Ne muodostivat myöhemmin perustan oman rannikkopuolustusjärjestelmämme kehittämiselle itsenäistymisen jälkeen.

Kuivasaaren torni on täysin sähköistetty ja kaikki toiminnot hoituvat sähkömekaanisesti. Tornin pienin sivusuuntausnopeus on 0,07 piirua sekunnissa ja suurin 39 piirua sekunnissa. Torni pystyisi siis tarkkaan seurantaan lähes liikkumattomasta maalista aina 2 km:n päästä ohittavaan noin 280 km:n tuntinopeudella lentävään helikopteriin! No, ei tykkiä ollut ajateltu ilmatorjunta-aseena käyttää, mutta 30 sekunnin väliajoin ammutut, puolen tonnin herätesytytinkranaatit olisivat kyllä tehneet olot kuumaksi Helsinki-Vantaan tai Malmin lentokentille hyökkääville ilmakuljetteisille joukoille. Eräänlaista potentiaalista ilmatorjuntaa siis kuitenkin…

Ongelmiakin esiintyi. “De Bange” -periaatteella tiivistyvä kierrelukko tuppasi “falskaamaan”, vaikka iskupohjan ja lukkorungon väliin kiristettävää tiivistetyynyä (lammasvuotaa) kuinka huolella keitettiin kiehuvassa talissa. Moderni tekniikka tuli kuitenkin avuksi ja ongelma ratkaistiin. Se olikin hyvä juttu. Muutoin olisi pitänyt pitkään etukäteen tietää vihollisen tulosta, jotta talipata olisi ehditty panna porisemaan… Tykin putkipaine oli täysin modernien nykytykkien luokkaa, noin 2500 kp neliösentille. Ketjulatainkin on lähes sellaisenaan käytössä viimeisimmissä venäläisissä 152 mm:n haupitsikanuunoissa, joten puolensadan miehen vahvuinen “tykkiryhmä” saattoi olla ylpeä mahtavasta aseestaan.

Värikkäät vaiheet

Suomen haltuun oli vuonna 1918 jäänyt venäläisten vuodesta 1906 (englantilaisen Vickers-tehtaan avustamana) kehittämiä huippumoderneja 12 tuuman eli 305 mm:n 52:n pituuskaliiperin rannikkotykkejä (putken pituus 15,85 metriä ja sen paino lukon kanssa 52 tonnia).

Vuoden 1931 keväällä Puolustusministeriö myönsi varoja kahden kaksiputkisen panssaritorniaseman “305/52 O2” (Obuhov) rakentamiseen Mäkiluotoon ja Kuivasaareen. Työt aloitettiin ensin Mäkiluodossa. Kuivasaaren torni vihittiin 12.5.1934 ja saatiin ampumakuntoon 1935, jolloin Mäkiluoto ampui kunnialaukauksen Kuivasaaren eteen tornia käyttöön vihittäessä! Molemmat tornit yli 300 mm:n teräspanssareineen edustivat sellaista tulivoimaa, etteivät venäläiset talvi- ja jatkosodassa yrittäneet lähellekään näitä linnakkeita. Kuivasaaren sotien aikaiset taisteluammunnat rajoittuivatkin yhteen häirintäammuntaan 1941, jolloin kohteena oli Hangon evakuointikuljetuksiin kuulunut hävittäjä.

Tykki siirrettiin ammuksineen 19.9.1944 Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen ja Liittoutuneiden Valvontakomission vaatimusten perusteella sisämaahan. Tykit purettiin helmi-maaliskuussa 1945, ja siirto Merivoimien varikko 1:een (nykyinen Panssarivarikko) Parolaan tapahtui touko-kesäkuun vaihteessa. Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 vapautti Suomen Liittoutuneiden Valvontakomission antamista erillisrajoituksista.

Valtioneuvoston 24.5.1945 asettama puolustusrevisiokomitea saattoikin mietinnössään vuonna 1949 todeta meripuolustuksen kohdalta mm. “Merivoimien tykistökalusto on valtaosaltaan sodan jälkeen jouduttu järeimpiä tykkejä myöten kuljettamaan sijoituspaikoiltaan merivoimien keskusvarikkoon, joten ne nyt olisi jälleen kuljetettava paikoilleen ja linnakkeet kunnostettava”. Puolustusneuvosto teki 9.10.1959 periaatepäätöksen, joka muun muassa koski järeiden rannikkotykkien palauttamista Isosaareen ja Kuivasaareen. Heinäkuussa 1960 siirrettiin tykin osat Kuivasaareen. Tornin kunnostustyöt voitiin aloittaa 27.7.1960. Ensimmäiset onnistuneet ammunnat suoritettiin joulukuussa 1961.

Tykki oli käytössä runsaat kymmenen vuotta, ennen kun se korjausrahojen puutteesta johtuen huonokuntoisena oli määrättävä ampumakieltoon. Ensimmäinen parlamentaarinen puolustuskomitea totesi mietinnössä 23.6.1971: “vuonna 1963 saatu arvokas tulkinta puolustuksellisten ohjusten osalta poisti puolustuskyvyn osalta pahimman rajoituksen”. Rannikkotykistön piirissä tämä merkitsi kiinteän järeän tykin väistymistä vähitellen liikkuvan meritorjuntaohjuksen tieltä.

Meritorjuntaohjuspattereiden tullessa käyttöön tykki poistettiin käytöstä 1970-luvulla muiden järeiden pattereiden mukana.

Harvinainen tykkijätti päätetään pelastaa

Ajatus tykin kunnostamisesta museotarkoituksiin heräsi, kun sitä ei enää tarvittu ohjuksia korvaamaan. Kesti kuitenkin aika kauan ennen kuin ryhdyttiin käytännön toimenpiteisiin. Vuoden 1989 lopulla lähetti Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin (vuodesta 1990 Suomenlinnan Rannikkorykmentti) silloinen komentaja eversti Asko Kilpinen laajalla jakelulla aloitteen, jossa esitettiin Kuivasaaren järeän tornin pelastamista. Keväällä 1990 SlRR:n komentaja kutsui joukon Kuivasaaren 12″ tykkitornin kunnostamisesta kiinnostuneita henkilöitä kokoukseen käsittelemään kunnostukseen liittyviä kysymyksiä.

Kokouksessa, joka pidettiin 18.6, tutustuttiin tykkitornin nykytilanteeseen, keskusteltiin menettelytavoista ja muodostettiin toimintaorganisaatio. Projektia johtamaan perustettiin johtoryhmä apunaan teknillinen ryhmä. Rahaliikenne suunnattiin Suomenlinnan Rannikkotykistökillan kautta. Kesä 1990 – kevät 1991 käytettiin lähinnä projektin tunnetuksi tekemiseen sekä varojen keräämiseen. Fuji Finland asetti valokuvaajan projektin käyttöön. Muun muassa Puolustusministeriö antoi 10000 markkaa ja Helsingin Kaupunki 25000 markkaa projektia varten. Varsinaisia korjaustöitä ei suoritettu. Varoja saatiin kuitenkin kerättyä suhteellisen hyvin.

Projektia esiteltiin lähinnä tukijoille ja muille viiteryhmille. Esimerkiksi 13.5. kävivät eri viiteryhmien edustajat ja niiden mukana killan edustajat kuulemassa viimeisiä tietoja projektista. Ensin tutustuttiin tykkiin ja sen tilaan, jonka jälkeen saunottiin ja nautittiin maittava iltapala. Iltapalan yhteydessä eversti Kilpinen esitteli projektia SlRR:n näkökulmasta ja Reijo Telaranta kertoi vieraille projektista killan kannalta katsottuna. Esitykset herätti vilkkaan keskustelun ja yleisesti ottaen oltiin sitä mieltä, että kyseessä on tärkeä projekti. Koska kaikki kutsutut eivät olleet paikalla, SlRR lupasi lähettää kaikille osapuolille kesäkuun alussa tarkemmat kirjalliset tiedot projektista, mukaan lukien suunnitellun budjetin. Varoja oli tilaisuuteen mennessä kerääntynyt noin 100 000 mk. Karkea arvio budjetista oli noin 250 000 – 300 000 mk. Kalleimmiksi töiksi arvioitiin tornin sisäpinnan hiekkapuhallus sekä sähkötyöt.

Koska SlRR:lle kuitenkin osoittautui vaikeaksi hoitaa kyseessä olevaa projektia tehokkaasti eikä varsinaista suunnitelmaa tai käskyä saatu aikaiseksi, lupautui Pekka Ahtola killasta projektin vetäjäksi. Tähän hänellä oli hyvät edellytykset laajan, mm. Robert Kajanuksen saunan talkoilla suoritetusta kunnostuksesta saadun kokemuksensa ansiosta. Alustavasti Ahtola lupasi siirtää suunnittelemansa Espanjaan muuttonsa puolellatoista vuodella. Tavoitteeksi otettiin saluuttilaukausten ampuminen tykillä, kun Suomi täyttää 75 vuotta vuonna 1992.

Työt Kuivasaaressa käynnistyivät keväällä 1991. Muun muassa Suomen Sotilas-lehti ja Helsingin Sanomat kertoivat projektista. Kolmen yrityksen lahjoituksena saatiin kesäkuussa 30 suojahaalaria ja 30 kypärää. Suomenlinnan Upseerikerholta saatiin kolme 12″ kranaattia, jotka kerho aikoinaan oli jostakin hankkinut koristeiksi, mutta jotka olivat jääneet käyttämättä.

Kesän aikana tornin yläosa varaputkineen hiekkapuhallettiin ja maalattiin. Yläosan katto- ja seinäpinnat puhdistettiin sisäpuolelta, yläosa maalattiin ja siihen ruiskutettiin uretaanieriste, joka oli valmis 8.9. Rannikon puolustajain päivillä 18.8 torni “tervehti” yleisöä kääntymällä ympäri. Ilmastointi kytkettiin, kasematin katto eristettiin ja sisäpuoliset puhdistustyöt käynnistettiin vielä syksyllä 1991. 24.10.1991 Pekka Ahtola järjesti projektin tukijoille onnistuneen iltatilaisuuden, johon osallistui 35 henkilöä. Ahtola antoi myös henkilökohtaisen 200 000 mk:n lainan projektille. Työntekoa haittasi jonkin verran työntekijöiden puute. Tätä varten tutkittiin esimerkiksi eri varusmieskurssien käyttöä työhön korvausta vastaan.

Suomenlinnan Rannikkorykmentin käsky Kuivasaaren 12″ tykin entisöimisestä valmistui 11.10.1991. Siinä periaatteessa virallistettiin jo osittain tapahtuneet ja aloitetut toimenpiteet. SlRR:n komentaja (toimii) toimi johtoryhmän puheenjohtajana. Työmaan johto (Pekka Ahtola) ja rahaliikenne jäivät Killan vastuulle.

Lisää museotykkejä

Katajaluodossa oli ollut varastoituna Suomen ainoa 10 tuuman Durlacher-tykki (254/45 D). Monien mielessä oli vuosien varrella käynyt sen saaminen näkyvämpään paikkaan. Kuivasaaren 12″ projektin rohkaisemana se päätettiin siirtää Kuivasaareen marraskuussa 1991. Siirrosta vastasi teknikkokapteeni Jussi Manninen. Alunperin oli tarkoitus, että kuljetus olisi tapahtunut 5. tai 6. päivä. Kovan tuulen vuoksi tykki ilman putkea siirrettiinkin Santahaminaan. Putki jäi edelleen Katajaluotoon odottamaan kevään 1992 parempia ilmoja.

Suunniteltiin myös 6″ Canet-tykin (152 C) siirtämistä Kuivasaareen. Talvella 1991-92 myös 6″ ja 10″ tykit saatiin siirrettyä Kuivasaareen ja asennettua 12″ tykin viereen. Viittä vaille valmiit tykit olivat suuren yleisön ihailtavina ensimmäistä kertaa 19.9.1992, jolloin Suomenlinnan Rannikkotykistökillan 30-vuotispäivän päivätilaisuus pidettiin Kuivasaaressa.

Museoon on saatu myös neuvostovalmisteinen meritorjuntaohjus ja sen panssarivaunusta rakennettu laukaisualusta. Kesällä 2002 saarelle siirretään 152-millinen Tampellan tykki (152/50 T).

Kuivasaaressa on vuosittain käynyt useita maanpuolustuksen tai asehistorian kanssa tekemisissä olevia ryhmiä. Tulevaisuudessa tutkitaan, miten tykkiharvinaisuuksia voidaan rajoitetusti esitellä myös “suurelle yleisölle”. Kesällä 2000 Helsingin kulttuurikaupunkivuoteen liittyen järjestettiin neljä maksutonta retkeä salaiseen saaristoon, joilla käytiin myös Isosaaressa. Kesällä 2001 järjestettiin Kuivasaareen 20 maksullista yleisöretkeä, joilla tutustuttiin oppaan johdolla sekä museoalueeseen että saaren luontoon. Vastaavia retkiä on myös kesällä 2002. Esittelyjä rajoittaa kuitenkin se seikka, että Kuivasaari on edelleen toimiva rannikkotykistölinnake.

Teksti: Ove Enqvist

Kuivasaaren luonto

Kuivasaari ja Isosaari muodostavat merkittävän luontokokonaisuuden pääkaupungin edustalla. Vaikka saaria on muutettu aikoinaan kovallakin kädellä, on suljettujen sotilassaarten luonto paikoitellen varjeltunut yhtä hyvin kuin perinteisillä luonnonsuojelualueilla.

Kuivasaari on nimensä mukainen ja tyypillistä saarelle onkin kuiva mäntymetsä. Myös katajat menestyvät hyvin. Sotilaskodin eteläpuolella on kuitenkin lehto, jossa kasvaa mahtava tuomipensaikko. Heti tykkitien toisella puolella on kallioketo, jossa on mm. ahomansikkaa ja keto-orvokkeja. Keskellä saarta on kivikko, joka tehtyjen rakennustöiden jälkeenkin kertoo muinaisesta merenrannasta. Rantaniittyjen kasvilajit, kuten suolavihvilä, meriratamo ja merirannikki, ovat sopeutuneet kestämään suolaista vettä. Pikku Kuivasaaressa on haapavaltainen lehto ja suojeltu merenrantaniitty.

Harmio on rantautunut saarelle venäläisten sotilaiden tai oikeammin heidän hevostensa rehun mukana. Nimi ei viittaa harmillisuuteen, vaan vaaleanharmaaseen väriin.

Harvinaistunut ketonoidanlukko on löydetty saaresta viimeksi vuonna 1986 ja vieläkin harvinaisempi saunionoidanlukko vuonna 1926. Nämä molemmat kasvilajit voivat piilotella maan alla vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, kunnes ne taas työntyvät esiin luonnonystävän iloiseksi yllätykseksi.

Harvinainen nuokkukohokki kasvaa Helsingissä vain Kuivasaarilla ja Isosaaressa. Sen valkoiset pullottavat kukat voivat osua silmiin vaikkapa laiturialueella.

Nuokkukohokki vetää puoleensa myös saaren perhoserikoisuutta, oliivineilikkayökköstä, joka lentää kesäkuussa. Vieläkin erikoisempaa on harvinaisen kalvaslahoyökkösen runsas esiintyminen. Perhostutkijan pyydyksistä niitä on löytynyt vuosittain yli sata yksilöä, yhtenä vuonna jopa 700. Tämä Helsingissä harvinaisen perhosen hurja esiintyminen selittyy Kuivasaaren kasvillisuudella ja ilmastolla, joka on selvästi leudompi kuin manner-Helsingissä. Olosuhteet muistuttavat näiden perhosten mielestä ilmeisestikin Ahvenanmaan ulkosaaria (Utö, Kökar).

“500 amiraalia loukussa linnakesaarella” olisi hyvä otsikko iltapäivälehden lööppiin. Sisäsivuilla voisikin sitten kertoa, että kyseessä eivät onneksi ole merivoimien upseerit, vaan amiraaliperhoset, joita yhden viikon aikana on jäänyt perhostutkijan pyydykseen. Saarella on tavattu peräti 400 perhoslajia.

Pikku Kuivasaari on luonnonsuojelullisesti merkittävä kasvillisuus- ja lintukohde. Siellä pesii mm. noin 80 haahkaparia, 30 kala/lapintiiraa ja 20 kalalokkia. Arvokkaimpia lintulajeja on pieni kahlaajalintu tylli, joka on merialueella uhanalainen laji. Pesimäkanta on täällä 1-2 paria. Se on pesinyt useina vuosina laiturialueen hietikolla. Asukkaat ovat vapaaehtoisesti rauhoittaneet Pikku Kuivasaaren vapusta juhannukseen. Muuttolinnuille Kuivasaari on keväällä ensimmäinen ja syksyllä viimeinen suuri metsäinen saari avomeren rajalla. Kun viimeiset kevätmuuttajat tulevat heinäkuussa, joidenkin lajien syysmuutto on ollut jo toista kuukautta käynnissä. Oikeastaan vain tammikuussa linnut eivät muuta mihinkään suuntaan.

Saaressa on sammakoita ja rupikonnia  todella runsaasti. Kotieläimistä on saaressa ollut ainakin lampaita, jotka ovat pitäneet saaren yleisilmettä avoimempana ja auttaneet siten saaren niittykasvillisuutta.

Teksti: Matti Nieminen, Timo Elolähde


 [KK1]Mitä saaressa on puuhattu 2000-luvulla? Kunnostettu, ylläpidetty, MPK:n kursseja, opastettuja retkiä?

 [KK2]Tän jälkeenkin on toki ammuttu?

 [KK3]Halutaanko tätä päivittää?