Saarelle ei ole enää sijoitettu vakituisia joukkoja, mutta vielä 2000-luvun alkupuolella sen toimivat 100 mm tornitykit saivat tarvittaessa miehistönsä Isosaaresta, joka näkyy noin kahden kilometrin etäisyydessä idässä. Saari on edelleen sotilasaluetta, jolla Rannikkoprikaati harjoittelee säännöllisesti. Tupakointi on sallittu vain sitä varten merkityllä paikoilla, mutta kameraa saa käyttää saaressa vapaasti. Saarella liikutaan luontoa vaurioittamatta yhtenäisenä ryhmänä annettavien ohjeiden mukaisesti.
Saaren omistaa Puolustuskiinteistöt Oy ja saarta vuokraa Puolustusvoimat. Pääkäyttäjänä on Upinniemessä sijaitseva Rannikkoprikaati. Suomenlinnan rannikkotykistökilta on saaren aktiivisin toimija ja ylläpitää sekä esittelee saaren museoaluetta. Tykit ovat Sotamuseon omaisuutta.
Keisarillinen Venäjä aloitti linnoitustyöt Kuivasaaressa v. 1914, osana Pietari Suuren Merilinnoituksen nimellä tunnettua meri -ja maalinnoitusten ketjua. Alkujaan rakennussuunnitelmaan kuului 6” Canet patteri, mutta suunnitelmaa muutettiin ja v.1914 aloitettiin 10” Durlacher mäkilavettipatterin rakennustyöt. Patteri valmistui jo syksyllä v.1915.
Ensimmäisiä töitä oli satamasta työmaalle johtavan lujapohjaisen tien rakentaminen. Tie rakennettiin Englantilaisen 1800-luvulla eläneen tiesuunnittelija Mc Adam:in tietoja hyödyntäen. Näitä sotilasteitä “makatameja” kuten kansa niitä kutsui rakennettiin linnoitustyömailla kautta maan. Linnoituksen väelle tarvittiin ja rakennettiin majoitus, varastoja ym. tiloja, joista monet ovat edelleen käytössä.
Tästä “makatamin” alkupään kalliolta itään katsottaessa näkyy sauna ja sen torni, jossa sijaitsi vesisäiliö. Kun herrat upseerit saunan jälkeen ottivat suihkun, sitä oli edeltänyt monien tykkimiesten kantamien vesiämpärien tyhjentäminen säiliöön.
Saunasta vasempaan on ruokalarakennus, jonka monasti tervatun puulattian koholla olevat oksankohdat kertovat monen sotilasjalkineen vuosikymmenien aikana sitä tallanneen.
Lännessä nähdään keltainen kasarmirakennus, jossa majoitettiin varusmiehistö. Lippukentän toisella puolella sijaitsee päällikön rakennus. Jatkosodan v.1941-1944 aikana siinä asui päällikkö kapteeni [myöh evl] Aake Merilän lisäksi 20 upseeria. Sittemmin rakennus oli sotilaskotisisarten käytössä suurempien harjoitusten ja tapahtumien yhteydessä. Nykyisin se on valitettavasti käyttökiellossa.
Valkoinen rakennus lipputangon takanaetelässä on 1960-luvun “funkkista”. Siinä asusti 1990-luvun alkuun saakka kantahenkilökuntaa perheineen ja saaren vartio-osasto. Nykyään siinä majoittuvat tilapäiset harjoitus- ym. osastot. Se toimii myös killan tukikohtana.
Betoninen tulenjohtotorni, jonka katolla näkyy tutka-antenni, on myös suomalaisten rakentama. Rannikkotykistö siirtyi jo 1970-luvun alussa nykyaikaan kun Radal- järjestelmä [Rannikkotykistön Digitaalinen Ammunnan Laskin] otettiin käyttöön. Decca-tutka hankittiin Englannista, ja se oli yhteydessä keskiön Elliot 920 reikänauhatietokoneeseen. Järjestelmä oli nykyaikainen ja mahdollisti myöhemmin rannikkotykistönammunnan digitaalisen ja valvonnan laskentajärjestelmän eli Ravalin käyttöönoton.
Tykkitien alussa oikealla on englantilainen panssarivaunu Comet, jota on käytetty vieressä olevan ohjuksen lähetyskourun alustana. Suomi hankki Neuvostoliitosta 1960-luvun puolivälissä näitä Styx-tyyppisiä ohjuksia meripuolustuksen tarpeisiin. Meillä ohjus nimettiin MTO 66:ksi. Ohjus oli tuon ajan huippua, kantama oli yli 40 km ja ohjus oli tutkahakuinen, jonka lisäksi siinä oli muitakin hienouksia. Kun ensimmäisiä harjoitusammuntoja Nevostoliitosta saatujen oppien mukaan suoritettiin sattui alussa monenlaista kommelluksia. Tätä ohjustyyppiä käytti Egypti sodassa Israelia vastaan v.1967 ja upotti sillä Eilat- nimisen sota-aluksen. Taustalla ovat ohjuksen laskenta-, huolto ym. vaunut.
Kalliolla ohjuksen säilytyskopin takana näkyy vaatimaton 57/55 J- tykki, joka paremmin tunnetaan ns. Jokisen tykkinä. Insinöörieverstiluutnantti A. A. Jokinen suunnitteli sen jatkosodan aikana. Tilattu 50 tykin sarja ei koskaan täysin valmistunut koeammunnoissa ilmenneiden sulkulaitteen luistin vikojen vuoksi. 1950-luvulla valmistuneet aseet otettiin kuitenkin harjoituskäyttöön. Tarkemmat tiedot niin tästä kuin muistakin tykkitien varteen esille asetetuista aseista löytyvät ao. opastauluista.
Betonitukien varassa lepää toinen järeän 305 mm:n Obuhov-kaksoisitornin tykin varaputkista. Pituutta sillä on n. 16 metriä ja paino ilman lukkoa 50 tonnia. Kun Venäjä v. 1905 meritaistelussa Japania vastaan hävisi lähes koko laivastonsa huomattiin myös tykistön laadun olevan selvästi voittajan käyttämää heikomman. Suunnittelu sai tehtäväksi luoda uusia raskaita ja järeitä tykkijä niin laivastolle kuin maavoimille. Ensimmäiset 305 mm. Obuhovit valmistuivat v.1910 ja kuten nähdään on tämä putki leimattu valmistuneeksi v. 1911. Merkintä C.A. [Suhoputnaja Artillerija], ilmaisee sen olleen maavoimien kalustoa. Toinen varaputkista, joka on patteriasemassa kuuluikin laivastolle ja merkintä siitä on M.A. [Morskaja Artillerija].
Vapaussodan alkaessa oli Suomenlinnan edustalla neljä venäläistä taistelulaivaa Petropavlovsk, Pultava, Gangut ja Sevastopol, joissa kussakin oli järeänä tykistönä 12 kpl näitä 305 mm Obuhoveja. Onneksi solmittiini ns. Hangon sopimus kun Itämeren divisioona kenraali von der Goltzin johdolla oli tulossa apuretkikuntana Suomen vapaussotaan huhtikuun alussa v. 1918. Sopimuksen mukaan maihinnousulaivasto eikä Hangon edusta rannikkotykistö ryhtynyt sotatoimiin keskenään ja myös venäläisten tuli tyhjentää satamat ja saaret omista joukoista. Näin tapahtui ja Itsenäisen Suomen laivasto ja rannikkotykistöjoukot saivat runsaan sotasaaliin. Nyt oli kalustoa, mutta oppi niiden käyttöön puuttui. Kun Itämeren Divisiona valloitti Helsingin se myös miehitti Kuivasaaren ja sinne perustettiin jo kesäkuussa v.1918 ensimmäinen rannikkotykistön kokelaskoulu. Saksalainen kaptluutnatti Wustrau kumppaneineen antoi oppia 20 suomalaiselle auttavasti saksankieltä osaavalle oppilaalle. Niinpä jo avovesikauden 1919 alkaessa osattiin itse ampua liikkuvia merimaaleja saaressa olevalla kalustolla.
Täyspanosta ammuttaessa ladataan Obuhovin panoskammioon 150 kg tykkiruutia. Ruutipanoksen edesssä oleva kranaatti saattaa painaa lähes ½ tonnia ja kun ruuti syttyy vapautuu n. 4 miljoonaa hevosvoimaa. Kranaatin lähtönopeus on suurimmillaan yli 900 metriä sekunnissa ja kantama n. 42 km.
Tien oikalla puolella on seuraavana kaksi Canet-mallista tykkiä 75/50 C ja 120/45 C, ja vasemmalla puolella 76 mm:n Vickers vuosimallia 1916 ja 76/50 Obuhov-tykki merihaupitsilavetilla. Vasemmalla näkyvä betonirakennus kuului venäläisten valonheitinaseman varustukseen. Siitä kulki kapearaiteinen kiskotus saaren eteläkärkeen, mihin heitin tarvittaessa asemoitiin valaisemaan merialuetta.
Muita tykkejä ovat ovat 57/58 H [Hotchkiss], Putilovin tehtaan 76 mm, 57/45 Bridgeport ja 90 mm:n de Bange m-1877, joita saatiin lahjoituksena Ranskasta talvisotaan 100 kpl. Talvisodan lopussa vain muutamia voitiin ottaa käyttöön kun kaikki tavittava välineistö ei seurannut itse asetta. Tässä nähtävä de Bange on muunnos alkuperäisestä. Ase on varustettu suujarrulla ja lavetti on muutettu ns. vipulavetiksi.
Alkuperäisen Durlacher- patterin 1. tykin paikalle on vuonna 2002 asennettu Canet-tykki joka sotien jälkeen on modernisoitu 152/50 T-tykiksi [152/50 merikanuuna mallia Canet Tampellan putkella]. Itsenäisyyden alussa 152 mm:n Canet- tykkejä oli käytössä noin 100, mutta sota verotti niiden kuntoa ja lukumäärää ja pitkällisten suunnittelujen ja kokeilujen jälkeen valmistui kevyellä panssarikuvulla ja alkuperäisestä 5 kaliperiä pidemmällä putkella varustettu Tampella-tykki. Kun 1980-luvulla alkoi valmistua 130 mm:n tornikanuuna-patterita jäivät 152 mm:n vähitellen pois käytöstä. Nyt asennettu Tampella-Canet tullee palvelemaan museoesineen lisäksi myös kunnialaukaustykkinä.
2. tykin asemassa on Canet 152/45 alkuperäisasussa, Belleville-tyyppiset jouset tykin alapuolella. Ev. Rikama suunnitteli niiden kääntämisen yläpuolelle ja näin saatiin korotuskulma suuremmaksi. Sen lisäksi kranaatin kärki muutettiin ballistisemmaksi. Kantama kasvoi n. 7½ km. mikä oli yllätys neuvostoliittolaisille kun talvisota alkoi. 4. tykin asemassa on alkuperäinen 10” Durlacher mäkilavettitykki, ilmeisesti maailman ainoa 1. maailmansodan aikaisessa asemassaan. Ase on koottu Katajaluodon ja Ryssänkarin tykkien osista. Sen mahdollistivat ystävällismieliset liikelaitokset tukemalla muodostuneita kustannuksia lahjoituksin.
Seuraavaksi hiukan historiaa. Kuivasaaren sotilaallinen käyttö tunnetaan jo 1500-luvulta, jolloin täällä oli semafooriasema, joka välitti Susisaarien (nykyinen Suomenlinna) redillä oleville sotaaluksille vartioalusten havaitsemista kauppaaluksista, joiden kohteena oli itäinen Suomenlahti.
Iivana Julman ratsujoukot, jotka tulivat Tallinnaata jäätä pitkin Helsinkiä kohti tukeutuivat myös Kuivasaareen samalla vuosisadalla. Kun kenraali Danilof Venäjän pääesikunnassa 1900-luvun alussa mietti Euroopan tilannetta oli aistittavissa merkkejä, jotka ennen pitkää ehkä johtavat sotatoimiin valtioiden välillä. Kuivasaari oli jo silloin lunastettu kruunun omistukseen. Venäjän Itämeren laivasto oli tuhoutunut meritaistelussa Japania vastaan v.1905, joten sen apua Pietarin meritie tuvaamiseksi ei vielä ollut. Pelättävissä oli, että Saksa käytäisi tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäisi meritse tai maitse Suomen kautta Pietariin ja siitä sisävenäjälle. Pohdintojen seurauksena syntyi linnoitussuunnitelma, joka nimettiin Pietari Suuren merilinnoitukseksi. Muun muassa Helsinki varustettiin voimakkaalla tykistöllä ja Helsingin laivastoaseman turvaksi rakennettiin kaupungin ulkopuolelle mantereen puolelle myös maalinnoitusketju.
Kuivasaaren lähellä idässä oleva Isosaari varustettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa myös 10” Durlacher-tykeillä. Siellä niitä oli 2 patteria eli 8 tykkiä ja lisäksi yksi 6” Canet-patteri. Kuivasaaren länsipuolella oleva Harmaja varustetiin myös 6” Canet- patterilla. Kuiva -ja Isosaarissa oli myös maayhteysmiinakenttien keskukset, joista Helsingin edustalla olevat miinat laukaistiin.
Rannikkolinnakkeiden lisäksi rakennettiin sisämaahan Pohjanlahden rannikolta johtavat maa-,vesi- ja rautatieyhteyksien solmukohtiin linnoitettiin. Suomen teollisuus työllisti vuonna 1916 n.105.000 henkeä, mutta patteritöissä, jotka suoritettiin venäläisten johdolla työskenteli lähes sama määrä suomalaisia eli n. 100.000 henkeä. Niiden työllistävä vaikutus olikin tarpeen, sillä maailmansota oli tyrehdyttänyt lähes täysin puun ja paperin viennin.
Venäläiset toivat tänne myös kiinalaisia rakentajia, joita lienee ollut n. 3000. Huonot työolosuhteet ja työpanos johti siihen,että heidät palautettiin melko pian takaisin kotimaahansa, mutta paljon tarinoita heistä on muistoksi tänne jäänyt. Lähes joka puolella maata mistä sotilastien pätkä tai patteriasema edelleen löytyy kerrotaan ne kiinalaisten rakentamiksi.
Suomi ja Viro kävivät puolustuspolittisia keskusteluja v.1920 -luvun lopulla, jonka tarkoituksena oli sulkea Suomenlahti järeillä tykistöaseilla. Virolla oli jo Aegnasssa 12” tykistöä, ja nyt suunniteltiin Suomen puolelle Mäkiluotoon ja Kuivasaareen vastaava aseistus. Päätös tehtiin ja vuonna 1931 aloitettiin rakennustyö ensin Mäkiluodossa ja myöhemmin Kuivasaaressa. Kuivasaaren tykin peruslieriö tuotiin Mäkiluodosta, muuta tavaraa Inosta joiden lisäksi joitakin laitteita saatin Virosta. Rakennustyö eteni nopeasti niin, että vuonna 1934 oli saaressa tykkitornin vihkiäiset, jolloin paikalla olivat sekä puolustusministeri että puolustusvoimain komentaja. Mäkiluoto, joka oli ehtinyt jo valmiiksi, ampui kaksi 12” kranaattia mereen Kuivasaaren eteläpuolelle juhlistaen näin tilaisuutta. Koulutus Kuivasaaressa alkoi vuonna 1935, kun tykille oli ammuttu ampumataulukot.
Nyt Suomenlahti oli tehokkaasti suljettu. Ajateltiin, ettei mahdollinen vihollinen sulusta pääsisi läpi, mutta vuonna 1939 tilanne muuttui kun Neuvostoliitto miehitti Viron. Talvisodan aikana ei Kuivasaarella ollut torjuntatehtäviä, mutta jatkosodan alkaessa vuonna 1941 Neuvostoliiton evakoidessa Hankoa Kuivasaari kuten Mäkiluotokin hätyytteli näitä saattueita. Se olikin ainoa taistelutoimi jatkosodan aikana, mutta vihollinen tiesi tarkasti mikä suoja Helsingillä oli tästä patterista. Asia oli muistissa kun Littoutuneiden valvontakomissio saapui Helsinkiin aselevon jälkeen. Neuvostoliitto määräsi tykki purettavaksi ja putket vietäväksi sisämaahan Parolaan. Näin oli tehtävä ja vasta 1960- luvun alussa tykki jälleen kunnostettiin ja harjoitukset voitiin aloittaa.
Myöhemmin 1970-luvun alkaessa todettiin,että oli koittanut ohjusten aika, eikä kiinteä suuri tykkiase ollut enää ajankohtainen. Tykki jäi vähän heitteille, kesä-talvi kondessi ja vuotoilmiöineen tekivät tuhoja lämmittämättömässä tornissa, ja se oli paikoitellen kuin tippukiviluola. Myöhemmin eräät henkilöt kuten eversti nyk prkenr Asko Kilpinen ja muut herättivät ajatuksen, että ase kunnostettaisiin ja sillä ammuttaisiin Itsenäiselle Suomelle 75 -vuotis kunnialaukaukset. Työhön ryhdyttiin ja sitä lähti vetämään Suomenlinnan Rannikkotykistökillan Pekka Ahtola. Tarvittiin rahaa,tarvikkeita niitä saatiin yksityisiltä ja liikelaitoksilta lahjoituksina, työtä suorittvat mm. kiltalaisen n.16.000 talkootunnin verran.
Kun sitten koitti itsenäisyyspäivän ilta 06.12.1992 ampui Kuivasaaren järeä suunnitellusti kaksi kunnialaukausta Suomelle. Sen jälkeen asetettiin ase museokäyttöön ja vierailijoita onkin vuosittain käynyt runsaasti tutustumassa tähän ilmeisesti maailman ainoaan ampumakunnossa olevaan 2 x 305 mm:n Obuhov- tykkiin. Kunnialaukausperinne on jatkunut niin, että on ammuttu mm. Suomelle 80- ja 85-vuotislaukaukset sekä Suomenlinnan 250-vuotislaukaukset sekä muita laukauksia. Kunnialaukauksissa ei kiltalaisten halusta huolimatta saada ampua oikeita kranaatteja, koska ilmeisesti Tukholman ja Tallinnan menevät alukset eivät pitäisi oudoista vesipatsaista horisontissa.
Ruuti, jota panoskammioon ladataan n.150 kg, on saatava palamaan lähes putken pituudella ja tarpeellinen vastapaine saadaan syöttämällä putkeen kranaatin asemasta 500 litraa vettä. Ruudin ja veden erottavat toisistaan kaksi styrox muovitulppaa.
Tornin tilavuus on n. 3400 m ³ ja sisäkorkeus viidessä kerroksessa n.19 metriä. Teräkset painavat yhteensä n. 1 milj. kiloa, josta pyörivä torini putkineen pelkästään 650.000 kiloa. Torni pyörii nopeimmillaan täyden ympyrän runsaassa minuutissa ja hitaimmalla vaihteella n. 30 tunnissa. Tornilla on oma generaattori, joka kehittää tarvittavan 110 voltin tasajännitteen, dieselasema ja paineilma-asema. Lähes kaikki tornin toiminnat ovat sähkö-mekaanisia. Alimmassa kerroksessa ovat voima-asemat ja keskiö, seuraavana on ns. juontokerros, jossa olevista panos- ja ammuskellareista ne juonnetaan hissille nostettaviksi ylös tykin luo.
Seuraava on sähkö-konekerros, jossa sijaitsevat sulaketaulut, kytkimet ja tarpeelliset muuttajakoneet korotus- ja sivusuutausta varten. Sivusuuntaajan kerroksessa nähdään seinällä 6000-jakoinen piiruasteikko, johon keskiön ilmoittama suuntalukema asetetaan suunnattaessa putki maaliin. Tykkikerroksessa lukon takana olevasta hoitopöydästä hoidetaan latauksen eri vaiheiden toiminta. Latauslaite lataa hissin avatun lukon alle nostaman latauksen putkeen, takana nähdään korottajan paikka ja korotuskaari, johon ajetaan putkelle laskettu korotuskulma maaliin. Kehdon molemmilla puolilla on hydraulisylinterit, joiden tehtävänä on ottaa vastaan peräytyvä putki sen liikettä hidastaen. Putken palautus tapahtuu pneumaattisella sylinterillä 85 barin ilmanpaineella, silinteri sijaitsee putken alapuolella.
Kun latausyhdistelmä on sisällä, hissi ajetaan takaisin juontokerrokseen ja lukon keskellä olevaan nallilukkoon asetetaan nalli, lukko suljetaan ja ase on laukaisuvalmis. Laukaisun suorittaa korottaja painamalla tykinjohtajan komennolla lattiassa olevaa sähkölaukaisinta. Hyvin koulutettu tykkimiehistö pystyi tarvittaessa ampumaan laukauksen minuutin välein. Vaikka ase on sähkö-mekaanisesti toimiva, varajärjestelmänä on täysin manuaalinen menetelmä, joiden apukammet on sijoitettu ao. paikoille seiniin. ,